ahlqvist
Kuuntele uudestaan August Ahlqvistin kritiikki aiheesta

On se vielä Suomen talonpoikaista kansaa häpäisevä siten, että se on olevinaan ja sen on sanottu olevan kuvaus kansanelämästä, joka on tehty luonnon mukaan. Ei mikään ole niin vähän totta kuin tämmöinen luuletus.

Luonto

Tutustu veljesten luontosuhteeseen ja luonnon kuvaukseen romaanissa.

Luonto oli tärkeä elementti Seitsemässä veljeksessä. Ajan tapaan veljekset hankkivat elantonsa maanviljelyksestä ja metsästyksestä. He olivat innokkaita eränkävijöitä ja osasivat lukea luonnon merkkejä.

Jukolan talolla oli avaria metsiä, soita ja erämaita, ja metsä oli veljeksille jo lapsuudesta tuttu leikkipaikka ja piilo jonne paettiin rangaistuksia.

Metsä oli veljeksille pakopaikka myös aikuisena kun he muuttivat Impivaaran korpeen elääkseen vapaina yhteiskunnan velvoitteista tai kun he myöhemmin avioliitossa kaipasivat omaa rauhaa parisuhteen ristiriitatilanteissa.

Tänä päivänä impivaaralaisuutta käytetään ilmaisuna, kun joku haluaa eristäytyä ympäröivästä yhteisöstä.

Kotieläimet

Lue tekstinäyte ”Härät kaatavat Jukolan ja Vietolan välisen aidan”

Härät kaatavat Jukolan ja Vietolan välisen aidan

Lataa teksti pdf:nä

Tanner jyrisi kuin maanjäristyksestä, metsä ryskyi ja hirmuinen möry täytti illan tyynen ilman, koska juosten läheni kolmekymmentä ja kolme hurjapäistä härkää. Melskettä kuultelivat veljekset, silmät ympyrjäisinä päissä, kuultelivat hetken ihan liikkumatta, mykkinä kuin kauan kaahattu sikolauma pensastossa pellon-aidan kulmalla, korvat lotkassa kuultelee, lähestyisikö vainoojansa vielä. Niin veljeksetkin, kunnes härkäjoukko rynkäsi korvesta ulos. Silloin viskasivat he kankensa, ottivat pyssynsä ja pakenivat koirinensa kaikin voimin, ja möräten karkasivat härjät heidän jäljissään. Raja-aitaan päin, Viertolan ja Jukolan metsien välillä, kiirehtivät veljekset. Tuli heitä vastaan matala vesilampi, päältäpäin ruohoisella kamaralla katettu; mutta kaartelemiseen ei ollut heillä aikaa, vaan ilman arvelematta juoksivat he lammin poikki. Kuului kohaus, koska he vesituiskuun ja sumuun peittyivät, mutta ilmestyivätpä he samana hetkenä selvään ilmaan taas. Muistuttipa heidän juoksunsa kuuta korkeuden sininiitulla. Ei väisty hän syrjään hattaran edestä, joka tahtoo sulkea hänen tiensä, vaan huoletonna hän retkeilee sen läpitse, ja kirkkaampana kuin ennen astuu hän jälleen sen kautta ulos. Ja vakaasti, juhlallisesti hän vaeltaa. Mutta Jukolan pojat juoksivat kuin jänikset ja villit oinaat; sillä hätä kirmasi heidän kantapäissään. Tuli aita uusi ja vahva, ja tulisesti lennähtivät veljekset sen yli, mutta pari kymmentä askelta sen toiselle puolelle seisahtuivat he lakealle aholle, katselemaan voisiko tämä aita heitä pelastaa. Lähestyi sitä raivokas, elämöitsevä härkäliuta, kuului kova räiskäys ja nurin murrettiin kuusinen aita, ja olivat nyt härjät veljeksiä likempänä kuin ennen. Siitä kirmaistiin yli kumisevan ahon: miehet ja koirat edellä, juhdat heidän jäljessään, möräten, ja potkien ilmaan turpeita ja pöllyävää hietaa, niinkuin talven myrsky savuna kiertää lunta korkealle ylös. Vimman vauhdilla juoksivat veljekset, sydämmissään kuoleman kauhistus, sillä he luulivat jo polkevansa viimeistä tynkkää elämänsä tiestä.

Seitsemän veljestä, 7. luku
Lue tekstinäyte ”Impivaaran naudat”

Impivaaran naudat

Lataa teksti pdf:nä

Kymmenen nautaa seisoo talon ometassa. Jos aukaisit sen ovea, niin katsoi sinua vastaan kahdeksan vilpitöntä, vakavaa lehmännaamaa ja kaksi sonnia, kuin kaksi juurevaa tervaskantoa. Jopa vanhempi heistä on tuomittu tulevana keväänä kadottamaan vapautensa ja suostumaan vetohärjän kohtaloon, mutta nuorempi tuossa saa edelleen omassa vallassaan sorkehtia karjamailla.

Seitsemän veljestä, 12. luku
Komealla, juhlallisella jyryllä he tulevat nopeasti pyörivillä vankkureilla, joita kaksi nuorta ja korskeaa tammaa vetää, ja seuraa heitä vielä ammuvat, hyljekylkiset lehmät ja mylväilevä sonni, jukuripää.
Seitsemän veljestä, 13. luku
Lue tekstinäyte ”Kissa, kukko ja koirat romaanissa”

Kissa, kukko ja koirat romaanissa

Lataa teksti pdf:nä

Jouluna oli kestit kaikilla ja aika kimpaleen karhunlihaa saivat koirat Killi ja Kiiski, sekä Matti-kissa, Juhanin lemmikki. Mutta tassua piti antaa: ”Kättä paiskelee hän jo molemmilla kääpillä yh’aikaa, ja silloinpa hän asettaa itsensä istumaan kuin vakava ukko ja pistää, veitikka, kumpaisetkin etu-tallukkansa kouraani.”

Seitsemän veljestä, 12. luku
Valko hinkalossaan rouskutteli kauroja, koska oli muistettu hänenkin jouluansa; torkkuen jahaukoitellen istui orrellansa kukko; Killi ja Kiiski, leu'at käpälillään, makasivat lähellä uunia, ja Juhanin polvilla kehräili entinen Jukolan vanha, vesiharmaa kissa.
Seitsemän veljestä, 6. luku

Viritti hän taasen pärepirstaleensa palamaan ja söi ehtoollisensa: pienen, homeisen leivänpalan ja tammisesta kupista seitsemän kuivettunutta silakanpäätä. Hartaasti ja palavasti seurasivat koirien silmät hänen atrioitsemistansa, hänen kätensä liikuntoa kupista suuhun ja suusta kuppiin, mutta eipä riittänyt heille murenaakaan Simeonin pivosta. Mutta hän, atrioittuansa, läiskäytti kätensä ristiin, lankesi kiven juurelle polvillensa ja, vuodattaen palavia kyyneleitä, kiitti Herra Taavetin poikaa, joka aina ja sulasta armosta oli häntä ravinnut, syntisäkkiä.

Tästä noustuaan, aukaisi hän oven ja rupesi könistelemään koiria yöksi ulos, »vartioitsemaan taloa varkailta». Niin hän lausui, vaikkei miesmuistoon ollutkaan tietty varkaitten eljistä Jukolan talossa. Mutta ulkona puhalteli talven tuiskuava tuuli, josta syystä koirat eivät juuri mielineetkään jättää tuvan kahisevia olkia; ja tästäpä nousi meteli, joka kuitenkin päättyi koirien pahaksi. Vingahdellen ja hännät lyyhyssä, pakenivat he viimein ulos Simeonin nokisen aseen, koivuisen haarun alta.

Seitsemän veljestä, 14. luku
Kuva jossa on juhani

juhani Tietäkäät, että on siinä paras kukko koko kihlakunnassamme virkansa toimessa; aina tarkka ja luotettava. Ensi kerran kiekuu hän kello kahdelta, toisen kerran neljältä, joka on paras nousun aika. Siitä kukosta on meille paljon hausketta täällä sydänmaassa.--Ja kissa sitten tuolla kuorman harjalla! Voi sinua Matti-poikaa! Siellähän keikut ja heilut ja katselet pussin lävestä ulos, naukuen aivan surkeasti. »Voi äijä-rukka, vanha sukka!» eihän ole sinulla enää juuri monta päivää täällä tassuteltavana. Silmäs käyvät jo kovin tummiksi ja karhealta kuuluu naukumises. Mutta ehkäpä kuitenkin kostut vielä, päästyäsi lihavien metsähiirien niskaan. Toivonpa niin. Mutta teitä, Killi ja Kiiski, armoittelen kuitenkin enimmin kaikista. Niinkuin me itse, olette tekin siinneet, syntyneet ja kasvaneet Jukolassa, kasvaneet omina veljinämme. Ah kuinka palavasti katselette minua silmiin! Niin, Killi, niin, minun Kiiski-poikani, niin! Ja heittelette häntäänne noin iloisesti! No ettehän tiedä, että nyt jätämme ihanaisen kotomme. Voi teitä kurjia! Minun täytyy itkeä, täytyy.

Seitsemän veljestä, 5. luku

Lue tekstinäyte ”Valko-hevonen”

Valko-hevonen

Lataa teksti pdf:nä

Mutta veljekset itse tekivät myös parastansa, keventääkseen vanhan ykssilmäisen vetäjän kuormaa. Viimein ehtivät he mäen harjulle, sallivat Valkon siinä hetken puhallella, ja katsahtivat maailman lakeuksiin alas.

Seitsemän veljestä, 5. luku
Olivat he myös pitäneet huolta vanhan uskollisen Valkonsa talvisesta muonasta. Nähtiin suon rannalla tuolla valtainen, sirpillä niitetty ja sileäksi harjattu heinäsuova, kylliksi riittävä talven kestäessä.
Seitsemän veljestä, 6. luku
Valeleppas, Timo-veikkoseni, oluella Valko-raiskan kaurakasaa tuolla soimessa.
Seitsemän veljestä, 6. luku
Seisoi vielä tallissa tuo vanha, ykssilmäinen Valko, mutta kahdenpuolen häntä hinkaloissaan kaksi luiskeata varsaa, yksi ostettu Tammistosta, toinen Kuokkalan vaarilta. Terävästi rouskuttelivat varsat peltokedon kirkasta heinää ja, katsahtaen lapsekkaalla huolettomuudella, tekivät tuolloin, tällöin vähän kiusaakin vanhukselle heidän keskellänsä, mielien tervehtiä häntä matalan väliseinän yli. Mutta äkeänä, korvat niuhossa, Valko seisoo, ja heinissä lepää hänen riippuva huulensa, kun vanhat, kuluneet hampaat kalsusti pienentää ruokaa. --Niin talon ometassa, jossa ahkerimmin kaikista askarteli Simeonin nuhteeton käsi.
Seitsemän veljestä, 12. luku
Lue tekstinäyte ”Vedonlyönti hiidenkivellä”

Vedonlyönti hiidenkivellä

Lataa teksti pdf:nä

Takaisin ylös

Erätarinat

Lue tekstinäyte ”Metsästystä Impivaarassa”

Metsästystä Impivaarassa

Lataa teksti pdf:nä

Tuli halla-öinen syksy, ja kuolivat tai pakenivat syviin kätköihinsä heinäsirkat, sisiliskot ja sammakot, ja olipa aika pyydystellä kettuja kiiltävillä sangoilla; tämän konstin olivat veljekset oppineet isältänsä. Saipa nyt moni vikkeläjalkainen Mikko maksaa hienolla nahallansa muutaman makean palan. --Jänisten tiedetään metsässä polkeilevan teitä pehmeään lumeen, ja näillepä teille virittelivät veljekset sadoittaisin messinkipauloja monen valkeaturkkisen surmaksi. Vielä olivat he rakentaneet itsellensä oivallisen, kalteva-aitaisen sudentarhan pensastoiseen ojankoon ahon itäiselle reunalle. Ja paitsi tätä olivat he, suden pyyntiä varten myös, kaivaneet kuopan, valtaisen syvän, kappaleen pirtistä kuivaan santaiseen tantereesen päin. Paisti vietteli jykevään aitaukseen monen nälkäisen suden; ja silloin, koska veljekset huomasivat saaliinsa ahdingossa, nousi tarhassa pauhua ja ryskettä pimeänä syksy-yönä. Silloin yksi veljeksistä seisoi aidan nojalla, pyssy kädessä, kiehtoen luodilla kaataaksensa karheakarvaista petoa; toinen hänen rinnallansa, pitäen tulta, tervaskalikallista, loimottavaa soittoa. Mikä taasen heistä autteli Killiä ja Kiiskiä ajelemaan pensastosta ulos synkeänaamaisia, irvisteleviä petoja, väikkyen tervasloimoinensa tuonne, tänne. Kova oli meteli miesten huudoista, koirien reuhusta ja pyssyjen paukkinasta ja väsymättä remahteli korpi ja Impivaaran komeroinen seinä. Niin temmellettiin, lumi tahraantui, punertui yhä enemmin ja enemmin, sotkettiin tuhanteen suuntaan, kunnes viimein kaikki häntyrit makasivat veressänsä. Ja siitä saattoi taasen saaliin nylkeminen veljeksille työtä ja tointa, mutta olipa heille kuitenkin tämä toimi vallan hauskaa. --Myös kuoppaan, ahon läntisellä partaalla, kiiruhti yksi ja toinen metsän viistosilmä.

Seitsemän veljestä, 6. luku
Tullut oli myös karhunpyynnin otollisin aika. Silloin ottivat veljekset keihäänsä, painoivat kivääreihinsä tuikeat luodit ja läksivät herättämään salon ruhtinasta, joka jo pimeässä konnossaan uneksui syvällä lumisten kuusien alla. Ja kaatoi heidän luikkunsa monen turpaisen kontion, koska hän vihaisena rynkäsi rauhankammiostaan ulos. Silloin nousi usein tuima taistelo, lumi suoksahteli kauas ympärille ja punertui vuotavasta verestä, kun haavoja annettiin kahden-puolen. Niinpä taisteltiin kunnes viimein karheanaamainen otso makasi rauhallisna.
Seitsemän veljestä, 6. luku
Sekä metsästykseen että kalastukseen Ilvesjärvelle varustelivat he itseänsä, läksivät aseinensa, pyydyksinensä matkaan, ja koiratkin seurasivat heitä tultaläikkyvillä silmillä. Väsymättä samoilivat he metsäisiä vuoria, soita ja maita ja viiltelivät kaikkialle järven heleää pintaa, kiehtoen itsellensä elaketta sekä hetkeksi että tulevaksi tuikeaksi talveksi. Ja silloin Ahtolan ja Tapion asujamista moni henkensä heitti.
Seitsemän veljestä, 7. luku
Silloin, tällöin läksivät he kuitenkin lyhykäisen päivän valjetessa ulos tuulien temmellykseen, läksivät hiihtelemään liukkailla suksillansa halki hyyrteisten metsien. Ja miten onnistui, saavuttivat he milloin vilkkaan teeren, milloin harmaakarvaisen oravan ja milloin Metsolan asujamista jonkun muun. --Kohtasivat he korvessa ilveksen pyöreät jäljet, jotka somana viivana juoksivat pitkin hankea, ja kiihtyi heti vimmatusti koirien into, joka näytti, ettei otus heistä kaukana kaarrellut. Pian kuului Killin ja Kiiskin vingahteleva haukunta, ja kiivaasti siirtyi ajo, kiivaasti riensivät myös veljekset sen jäljessä. Halki korven nyt kaahattiin, korvesta kivistä mäkeä ylös, ja kallioitten kyljistä piestiin lumi ja sammale kauas. Edellä karkasi ilves, jonka silmät kirkkaina välähtelivät, kirkkaina kuin kaksi peiliä päiväisen palossa. Häntä vainosi koirien kiljuva kiukku ja suksien suhinalla seitsemän miestä. Nyt vinhasti kirmaistiin Kamajan korkeata harjannetta myöden lounaasen päin, josta päivän riutuva tähti kuusien välistä kuumoitti heitä vastaan; ja raikkui oikealla pohjoiset alankomaat, raikkui vasemmalla eteläiset alankomaat, kun Killi ja Kiiski ilmoittivat tulta-hengittävän kimmansa. Mutta pysähtyivät äkisti kilpailevat äänet, koska vääräkynsinen ilves vaaran kovimpana hetkenä kiipesi nopeasti ylös kuusen latvaan. Mieluisasti otti kuusi hänen helmaansa, mutta ei kuitenkaan voinut häntä kuolemasta suojella. Siinä reuhuivat koirat, kärkkyen leimuavilla silmillä ylös korkeuteen, josta hiljainen murina kuului, ja kuusi ravisteli tukkaansa, uhaten vainoojia. Mutta pauhinalla, räiskynällä rynkäsivät veljekset hiihtäen esiin, ja tulena heidän poskensa hohtivat ja rinnat liehtoi. Silloin lausui Tuomas: »nyt hillitkäät koiria, veljet, pääsemästä vaaralliseen taisteloon, jossa pian heidän mahansa viillettäisiin». Niin hän lausui ja kohta iskivät muut kouransa lujasti koirien turkkiin, koska Tuomas luikkunsa ojensi ja ampui. Alas kellehti kuusesta verinen ilves, ja koirat kohta kiljahtaen reutomaan, päästäkseen uhrinsa kimppuun, mutta eivätpä pääsneet kuitenkaan. Makasi nyt lumisella tanterella ilves, teiskaten ja temmeltäin, ja kaikkialle temmoili hän kynsillänsä terävillä. Mutta toinen luoti hänen tuskansa lyhensi, lävistäen aivot, ja hän raukeni. Silloin kuusi uhaten ravisti kihariansa kerran vielä ja kylvi alas latvastansa kimmeltävää lunta kuolevan poikansa peitteeksi, koska veren kuumassa virrassa pakeni sydämestä raitis henki ja hälveni höyrynä ilmaan. Ja niinpä loppui valtainen ajo tuolla Kamajan kuusisella mäellä, jonne luoteisesta haamoitti Impivaaran vuori ja himmeänä kantoinen aho sen alla. Sinne nyt veljekset iloisina saaliinensa taasen iskivät suuntansa.
Seitsemän veljestä, 9. luku

Pyssyt kainalossa, läksivät he koirinensa hiihtämään kohden Kuokkalan korpea. - - Ilta läheni, veljekset heittivät jo kaiken toivon, mutta päättivät Eeron kehoituksesta vielä kerran etsiä erään metsäisen kallion ympäristöä korvessa. Heidän sinne tultuansa, nousi pian tuima haukunta, ja ulos jynkästä kuusistosta rynkäsi karhu, kiirehti pois, ja pyrynä pyöriskeli lumi hänen jäljessään. Juoksi hän, monialle mutkistellen, monialle kaarrellen liukuivat veljekset kiiltävillä suksillansa, ja koirien mekastavasta äänestä karheasti joroitteli pakkasen äkeä ilma. Kuuluipa viimein ampaus Tuomaan pyssystä, ja, verta vuodattaen, ryömi kontio hangessa. Karkasivat hänen päällensä koirat, läheni häntä mies jykevällä karhukeihäällänsä, ja siinä melkein ilman yhtään vastaanrynnistystä otti otso kuolemansa miehen keihäästä ja koirien hampaista. Alas kämmenillensä hän vaipui ja puhalti ulos henkensä hurmeiseen lumeen. Mutta tuskin tämä olikaan tapahtunut ja veljekset kokoontuneet saaliinsa ympärille, niin jopa metsästä taasen kuului tulinen haukunta ja reuhu. Silloin kaksi nuorta, vuoskuntaista karhua kiippaisi, koiria paeten, ulos konnostansa, muutama sata askel pois sen talvisijasta, joka ensiksi kohdattiin ja saavutettiin. Ja nousi kiivas tappelus villaisten penikkain ja rohkean Killin ja Kiiskin välille, joka purevana, verisenä kesti, kunnes veljekset keihäinensä riensivät apuun koirillensa. Pian myös kaatoivat he kiukkuisesti taistelevat mullikarhut, ja lopettivat karvoja pyryttävän leikin.

Mutta ilta oli tullut; kannettiin lihava saalis kuusisen, sammaleisen kallion juurelle ja tehtiin valkea. Mutta valkean tuuliselle puolelle rakettiin yösijat partaisista havuista, ja havuista kohotettiin verhoseivästen ja karankojen nojalle, joka esti tuulen liehtoomasta ja saattoi nuotion liekin suopeasti loimoittamaan. Siitä kävivät nyt veljekset maistavan illallisen toimeen, piirsivät ja nylkivät emäkontion muhkean kääpän, leikkasivat siitä pehmeitä viiluja, paistoivat ne tulessa ja täyttivät mieluisasti nälkäiset vatsansa, eivätkä myös unohtaneet Killiä ja Kiiskiä. Ja nukkuivat he pian partaiselle vuoteellensa, koska väsynyt ruumis oli ravittu ja murhe nälästä moneksi päiväksi poistettu.

Seitsemän veljestä, 9. luku
Lue tekstinäyte ”Taula-Matti”

Taula-Matti

Lataa teksti pdf:nä

”Oli ukko, nimeltä Taula-Matti; asui tuuhealla, visaisella mäellä, yksin hän asui pienessä majassansa muutama tuhannen askelia Impivaaran vuoresta. Vanha Taula-Matti oli veljesten ainoa ystävä täällä metsissä. Taulaa teki hän pehmeintä Hämeessä ja vallan vahvoja tuohikenkiä, ja tämä virkansa toi hänelle puuttumatta jokapäiväisen leipänsä.

Nuorempana oli hän matkustanut Pohjanmaalla, jonne jalona kyytimiehenä seurasi entistä pitäjän provastia, joka oli muuttanut aina Lapinmaan rajoille. Siellä oli Taula-Matti viipynyt seuraavan kesän, pyynnellen karhuja, ahmoja ja kurkia Pohjolan äärettömillä rämeillä. Näiltä retkiltä oli hänellä kertomista paljon; ja muisto oli hänellä verrattoman tarkka; eipä hän unohtanut mitä hän kerran näki tai kuuli. Tarkka oli myös hänen havaintonsa ja silmänsä; pyörryttävien salojen halki hän vaelteli milloinkaan eksymättä. --- Lapinmaan rajoilla oli Taula-Matti viipynyt pyynnellen karhuja, ahmoja ja kurkia Pohjolan äärettömillä rämeillä. Näiltä retkiltä oli hänellä kertomista paljon. ”

Seitsemän veljestä, 7. luku
Takaisin ylös

Luontohavainnot

Lue tekstinäyte ”Laulu oravasta”

Laulu oravasta

Lataa teksti pdf:nä

Kuva jossa on timo

timo Makeasti oravainen
Makaa sammalhuoneessansa;
Sinnepä ei Hallin hammas
Eikä metsämiehen ansa
Ehtineet milloinkaan.

Kuva jossa on timo

timo Kammiostaan korkeasta
Katselee hän mailman piirii,
Taisteloa allans’ monta;
Havu-oksan rauhan-viiri
Päällänsä liepoittaa.

Kuva jossa on timo

timo Mikä elo onnellinen
Keinuvassa kehtolinnass’!
Siellä kiikkuu oravainen
Armaan kuusen äitinrinnass’:
Metsolan kantele soi!

Kuva jossa on timo

timo Mikä elo onnellinen
Keinuvassa kehtolinnass’!
Siellä kiikkuu oravainen
Armaan kuusen äitinrinnass’:
Metsolan kantele soi!

Seitsemän veljestä, 2. luku

Lue tekstinäyte ”Luonnon ihailu romaanissa”

Luonnon ihailu romaanissa

Lataa teksti pdf:nä

Tuli yö, pilvinen, mutta tyyni toukokuun yö. Korvessa huuteli huhkain käheällä äänellänsä, Ilvesjärvellä narisivat sorsat, ja tuolloin, tällöin kuului kaukaa kontion terävä vihellys. Muutoin vallitsi luonnossa rauha ja syvä hiljaisuus.

Seitsemän veljestä, 5. luku
Kevät oli tullut, kinokset olivat sulaneet, suojasti puhalteli tuuli, maa rupesi viheriöitsemään ja koivisto kävi lehteen.
Seitsemän veljestä, 5. luku
Ja aurinko vaipui länteen sammaleisten mäntyin kohtuun.
Seitsemän veljestä, 11. luku
Mutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan kosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun. Oli syksy taasen.
Seitsemän veljestä, 12. luku
Ja myrskyksi tuimeni tuuli, koivisto humisi ja taipui, ja milloin paistoi aurinko lempeästi, milloin peittyi se taasen ihanien hattarien kohtuun, jotka vilkkaasti korkeudessa lentelivät pohjosen ajamina kohden kaukaista, kaarevaa taivaan reunaa. Vaelsivat he mäkiä ylös ja alas, ja suloinen oli veljeksille tämä vaellus ja tämä myrsky, kun lähenivät kotonsa kunnasta lounaisessa.
Seitsemän veljestä, 13. luku
Avara on kantoinen aho, mutta kauemmas sen reunoja ei kuitenkaan näe sun silmäs; sillä idässä, etelässä, lännessä sulkevat metsät sun silmäsi alan ja pohjoisessa korkea vuori. Mutta jos astut tämän vuoren harvoilla kuusilla kruunatulle harjanteelle, niin kantaapa silmäsi etäälle kohden kaikkia ilmoja. Sen eteläisellä puolella näet ensiksi ihan jalkas alla tuon mainitun, juohevasti kaltevan ahon, kauempana synkeän korven, sen takana taasen Sompiosuon, ja tuolla ilman reunalla kohoo ylös vaisusti sinertävä Teerimäki. Pohjaa kohden alenee vähitellen vuori, ja sen loivalla kamaralla, jota ennen myös oli huhtina käytetty, seisoo koivisto nuori ja tiuha, jonka ruohottomilla poluilla teeret hyppelevät ja pyyt alakuloisesti viheltelee. Idässä näkyy tasainen nummi hongistonensa, lännessä ryhmyinen, sammalkallioinen maa, tuolla ja täällä, sammaleisella harjulla matala, mutta ko'okas ja tuuhea mänty. Mäntyjen takana kiiltää tuolla kirkkaana ja kalaisena Ilvesjärvi, noin tuhannen askelta ahosta pois. Mutta näetpä tuskin muuta, vaikka kauaskin katsot. Saloin tumma meri haamoittaa sun ympärilläs kaikkialla.
Seitsemän veljestä, 5. luku
Takaisin ylös

Metsän vaarat

Lue tekstinäyte ”Isä kuoli tappelussa karhun kanssa”

Isä kuoli tappelussa karhun kanssa

Lataa teksti pdf:nä

Heidän isäänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa. Molemmat silloin, niin metsän kontio kuin mies, löyttiin kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tanterella. Pahoin oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin viisikymmentä karhua.--Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen johtoa, joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja kylvöön; sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon metsä-otusten pyyntöön. He rakentelivat satimia, loukkuja, ansaita ja teerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Niin viettivät he poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja rohkenivat lähestyä otsoa korvessa.

Seitsemän veljestä, 1. luku
Lue tekstinäyte ”Nälkä ja puute koettelevat veljiä”

Nälkä ja puute koettelevat veljiä

Lataa teksti pdf:nä

Lue tekstinäyte ”Sudet ja pakkanen hengenvaaroina”

Sudet ja pakkanen hengenvaaroina

Lataa teksti pdf:nä

Lue tekstinäyte ”Timo on kuolla karhunkaadossa”

Timo on kuolla karhunkaadossa

Lataa teksti pdf:nä

Kertoi hän karhun kaataneen yhden parhaista Viertolan härjistä ja tiesi myös murhapaikan, joka oli Impivaarasta Pohjaan päin Viertolan maalla, mutta lähellä Jukolan metsärajaa. Ohi tämän paikan päättivät nyt veljekset kulkea Kourusuolle ja lähteä kotoansa vasta kun päivä kallistuis iltaan. Ehkä olivat kohtaavat kontion, jolla on tapana auringon laskiessa käydä nauttimassa jätteitä kaadetusta saaliistansa. Niin he toivoivat. Ja koska voimakas puolinen oli syöty ja iltapäivä aleni, läksivät he retkellensä varustettuna lujasti: tuohikontit seljassa ja tuikeat latingit pyssyissä. Viimeisenä asteli Lauri, taluttaen nuorasta koiria ja kantain kontissansa seitsemän korttelia viinaa. Oli hän määrätty jäämään koirineen noin kolme sataa askelta teurastustanterelta pois, ja hänen piti päästää Killi ja Kiiski, kuultuansa huutoa tai pyssyn pauketta. Niin teki hän myös; seisahtui ajoissa erään kuusen juurelle odottamaan mitä tapahtuisi. Muut astelivat likemmäs paikkaa, jossa härkä oli raadeltu, ja löysivät puoleksi syödyn elikon ruumiin verisellä maalla kolkossa kuusistossa. Kätkivät he nyt itsensä kohtuullisen ampumamatkan päähän erään matalan, mutta tiuhan näreistön suojaan, päättäen vartoa.

Kului hetki joltisen pitkä. Mutta viimein kuului arolta hiljaista tassailemista ja varpuin ratinaa, ja nytpä arvattiin ruokavieraan lähestyvän atrialle. Niinpä tapahtuikin. Puitten välistä lähestyi varoen ja hiljaa tavattoman suuri karhu. Mutta näkyi hän saaneen vaarasta aistin; sillä äyhkeillen ja käännellen kuonoansa seisahtui hän jo kauas uhristaan. Kauan hän juonitteli, ja tuntui lopulta kuin olisi hän mielinyt siirtyä takaisin, lähestymättä miehiä pyssynkantamalle. Syvimmässä äänettömyydessä vartoivat veljekset näreistössä, kunnes viimein Timo, huolimatta muiden kieltävistä viittauksista, läksi kaartaen ja hiiviskellen käymään kohden äkeätä vihollista. Ja nyt, koska hän luuli jo olevansa kontiota kylliksi lähellä, laukaisi hän; mutta ainoastaan kruuti sankista lemahti ylös ilmaan eikä sytyttänyt latinkia putkessa. Vihaisena karkasi nyt kontio kuin suuri, sammaleinen kiirivä kivi kohden miestä, joka viipymättä paiskasi itsensä alas kasvoillensa maahan, ja siinä makasi hän liikkumatta. Peto häntä haisteli, kyhneili ja tukisteli, maristen ja äyhkien pahoin. Kaiketi olis Timon surma nyt tullut, ellei Juhani olis rientänyt häntä apuun, ampuen kohden karhun selkärankaa. Ei uskaltanut hän tähdätä alemmas, muistellen veljeänsä, joka makasi hirviön alla. Mutta luoti ei sattunut, ei kumminkaan kosevalla tavalla, sillä rynkäsipä kuusiston ruhtinas kohden Juhania hurjempana vielä, jättäen Timon maata tonkeilemaan. Silloin Juhani, puolustaen henkeänsä, käänsi pyssynsä perän vasten elikon avattua kitaa, ja peloittava taistelo oli tulossa. Mutta ampui nyt Tuomas, lähettäen kontion koipeen tulisen luodin. Kartellen hänkin veljeänsä, ei tainnut hän tähdätä päähän tai rintaan, joiden haavoittaminen varmemmin tuottaa kuoleman. Toki tunsi nyt karhu ruumiissaan lyijyä, ja alas virtasi veri pitkin hänen lihavaa, pöyreätä konttaansa. Julmistuneena, hirmuisella kiljunalla kirmusi hän päin Tuomasta nyt, mutta sai niin ankaran iskun miehen pyssystä otsaansa, että hän, ravistaen päätään, seisahtui äkisti juoksussaan. Ja tässä nyt seisoivat vihamiehet vilauksen aikaa, uhalla katsellen toinentoistaan.

Silloinpa riensivät esiin koirat, lähenivät vinhasti ja äänettöminä kuin kaksi leimausta, mutta, heidän ehdittyänsä röyheän kontion luoksi, nousi kiukkuinen melakka. Killi ärhenteli karhua vasten partaa, toki seisten hänestä aina jonkun askeleen syrjempänä. Mutta hänen takanansa teuhasi Kiiski, rohkenipa tuolloin, tällöin temmata pienen nappauksenkin hänen reisivilloistansa. Kuitenkin keikahti hän vikkelästi syrjään aina, koska metsän mesikämmen kuin mustanhallava, valtainen ruko käänteli itseänsä heidän keskellään. Viimeinpä, tehtyänsä muutaman onnistumattoman hyökkäyksen kiusaajoitansa kohden, pakeni otso, reuhuvat koirat jäljessään.

Kaikki tämä tapahtui kovin joutuisasti ja ennen muiden veljesten ehtimistä taistelopaikalle. Mutta Juhani ja Tuomas latasivat kohta uudestaan, toivoen saavuttavansa kontion kerran vielä. Nousi myös Timo tuosta vähitellen pystyyn ja tuijotteli ympärillensä hetken, niinkuin ei olis hän juuri käsittänyt, missä oli Pohja, mistä ilmasta tuuli puhalteli. Kiivaasti nyt nuhtelivat häntä muut hänen tyhmästä rohkeudestaan, joka olis tainnut hukuttaa tässä miesten henkiä, ja kenties oli auttamattomaksi pilannut pyynnin. Sanaakaan lausumatta istui Timo mättäällä, pistellen auki sankin läpeä ja veitsen hamaralla nakutellen piitä terävämmäksi. Ja pian seisoivat he kaikki valmiina taasen jatkamaan pyyntiänsä.

Yhä kauemmaspa siirtyi koirien haukunta, heikkeni melkein kuulumattomaksi, ja veljekset rupesivat jo arvelemaan tokko kohtaisivatkaan enää saalistansa. Mutta hetken mentyä kaikkuivat taasen selvemmin Kiliin ja Kiiskin äänet, lähestyen yhä likemmäksi, ja näkyi että karhu nyt teki tavallisen kierroksensa ja oli palaamassa samalle paikalle, josta oli lähtenyt. Asettivatpa veljekset itsensä mukaviin paikkoihin pyssyt kourissa, likenevää ajoa vartomaan. Pienellä, ruohoisella aukolla seisoi Simeoni ja hänestä jonkun matkan päässä Lauri, molemmat liikkumatta, äänetönnä kuin patsaat. Täyttä juoksua, niin että maa tömisi, läheni karhu näyttäin avatun, mustanpunaisen kitansa. Kohden Simeonia kiiti huohoittava otso. Ampui mies, ja kiirahtipa mesikämmen nurmelle nurin, mutta nousi jälleen ylös, karaten kohden ampujata. Mutta leimahti silloin Laurin pyssy, tuima paukaus ajahti ympäri, ja äänetönnä lepäsi kontio Simeonin jalkain juurella. Siinä hän lepäsi, jäsentäkään liikuttamatta, ja veri virtasi päästä ja rinnasta.

Seitsemän veljestä, 7. luku
Lue tekstinäyte ”Veljessurma lähellä”

Veljessurma lähellä

Lataa teksti pdf:nä

Takaisin ylös